Ja ihan itsekseni piehtaroin, kun mahaa niin kummasti kopristi. Ei auttanut apu ihmisten, ei voivotus, voihke eikä lääkitseminen.

Pitkät olivat aamun tunnit, kun odottelimme aamukahdeksalta avautuvaa Nilsiän terveyskeskuksen päivystystä. Ei tehnyt mieli suunnata sitä ennen Iisalmeen, jonne on osauduttava yöpäivystysaikaan. Mutta vastaanotto Nilsiässä oli suurenmoinen: "tule kymmeneltä, jos jaksat siihen saakka odottaa". Niinpä pikaisesti puuroa naamariin ja Renaultilla kuoppaista hiekkatietä jatkoröykytykseen. On se ollut entisaikaan melkoista kyytiä köpötellä jousittamattomilla hevosrattailla tohtoriin jos minkinlaisessa tuskatilassa, mietin Riitamäkeä ylös noustessa.

Nilsiän päivystäjä ei totisesti vitkastellut, vaan viidessä minuutissa oltiin taas tien päällä, lähete Kysin päivystävälle kirurgille oli mennyt ilmojen teitä jo ennen kuin olimme terveyskeskusken ulko-ovelle kerinneet. Tässä vaiheessa taas auton etupenkille vääntätyessäni muistin Gallialaiskylän päällikkö Aladobixia, joka mainiossa tarinassa sairastui maksastaan. Köllähti huolettomana tamme alle. Vaan kun tuuli lennätti kipeän mahan päälle yhden vaivaisen tammenlehden, niin Aladobix kimposi niiltä sijoiltaan arviolta metrin ylös, ihan siitä koppikohistaan. Letit reuhahtivat ja joka raaja sojotti eri suuntaan. Sen verran oli päällikön masu pipi. Minäkin koetin tähystää ajolinjoja ja aina varoittaa Riittaa erinäisistä painanteista ja urista mahankellukkaa säästelläkseni.

Ja eikun Punaisista Risteistä sisään  ja toisen tohtorin paineltaviksi. Eikä siinä kaikki. Kohta tuli hoitaja ja aloitti painelun: tästäkö koskee, tännekkö ei?... voivoivoi, minä ulisin. "Otetahan kokkeet", sanoi lupsakka toinen tohtori ja kävi siinä ohi kulkiessaan aina aikansa kuluksi painelemassa, että siis tännekkö se oli koskevinaan VOIVOIVOI. Kun siinä kaksituntinen paineltiin ja ooteltiin, niin päivystävällä kirurgilla oli taas mahankellukalleni asiaa: "Vai että tännekkö sattuu???"- akkiloi tämäkin lisensiaatti. VOE VOE VOE ELEKEE ENNEE PAINELLA!, anelin jo ihan Aladobixina (hänen mahalleen pomppasi loppuhuipennukseksi Obelixin Idefix-koira).

Tuntui ihan koomiselta, kun tämä viimeinen painelija ikäänkuin entisajan isäntämiehet Klubiaskin kanteen, piirteli sitten kipeimmän paikan ääriviivat mahalleni ja meni sitten teroittamaan veitsiään. Illalla kuuden aikaan paha oli otettu pois. Olin jo niin alistunut ensiavusta osastolle siirrettäessä, että pyysin päivystävää lääkäriä poistamaan samalla kaiken, mikä heistä vaikuttaisi jotenkin tarpeettoman oloiselta mahan täytteeltä tai josta saattaisi olla riesaa joskus tulevaisuudessa. Tohtori nauroi ja arvelin heidän tekevän työtä käskettyä ja limpsauttavan lokin ruuaksi kaiken, minkä piirrustamastaan leikkausaukosta arvelivat ulos mahtuvan tulemaan...

Hoito ja käsittely osastolla oli oikein miellyttävää. Varmaan myös osittain siiitä syystä, että kaikilla huonetovereillani tuntui olevan paljon monimutkaisemmat ongelmat meneillään. Mukavia sällejä hekin. Uuttaa sairaalassa  minulle oli se, miten hoitajat pyrkivät mielellään huomioimaan potilaittensa toiveet jopa sopivista lääkkeistä. Leikkausosastolla hoitajien työ on paljolti potilaisiin menevien aineiden määrän ja pitoisuuden kuutiointia ja vastaavasti sen seuraamista, millaista tavaraa tulee asiakkaista ulos. Sekä tietenkin sen seuraamista, miten näiden kahden yhteisvaikutus kolahtaa potilaan hyvinvoinnin ja terveyden tasoon.

Oletko hoitaja? Kunnioitan työtäsi vilpittömästi. Ainakaan tuolla osastolla henkilökunnalla ei ollut aikaa istua tyhjän panttina. Teidän työstänne jäi erittäin tehokkaan ja ammattitaitoisen työyhteisön tuntu.