Minun isäni oli ihailemani isä. Minä ihailin isässä huumoria,
innokkuutta ja kitaran soittoa.
Isäni oli mukaansa ottava isä. Hän oli aina liikeliepeellä. Pääsin mukaan kun Mossella vietiin jyviä myllyyn tai muuten vain kahasteltiin auton kyydissä maailman menoa. Isälle retket merkitsivät useammassa tapauksessa metsän elävien jälkien seurailua.
Minun isä oli ahkera isä. Hän osasi tehdä töitä metsässä ja pellolla. Isän kumikkaat olivat jalkaterän kupeesta aina puhki, kun Valmetin polttoainetta roiskui kengälle tankatessa. Mutta ahkera isä oli myös maallikkosaarnaajamatkoilla.
Minun isäni olikin julistaja-isä. Hänen puheensa oli useimmin innostunutta, jossa hän itse eli mukana. Kyösti- veljensä kertoi, että isän lahja oli julistaa raamattua kuin hän olisi saanut puhuttavasta aiheesta ilmestyksen. Isä puhui hengellisistä asioista paimenen äänellä ja hänen teologiansa oli käytännönläheistä.
Isäni oli henkivoimainen isä. Lapsuuteni hengellinen ilmapiiri oli varmaan lakihenkisempi kuin seurakunnan ilmapiiri tänään. Kokouksiin kuuluivat pitkähköt polvirukoukset. Isän rukoukset olivat palavia ja kristilliseen kilvoitukseen ja perille jaksamiseen kuulijoita innoittavia. Minulla oli pienenä poikana ihan oma "henkimittari": kuuntelin ja panin merkille, miten seurakunta aina voimakkaasti yhtyi isän johtamaan yhteisrukoukseen.
Minun isäni oli niin raikuvan naurun kuin syvän murheenkin tunteva isä. Oma räjähtävä naurutyylini on hänen perujaan. Isän sai nauramaan usein tilanteiden koomisuus. Hänen luonteensa toinen äärilaita oli masennuksen alho. Sen huomasi heti, niin kuin huomaa minustakin. Silloin isä nojasi kyynärpäillään polviin etusormen kääntäessä nenänpäätä ylöspäin ja katseen harhaillessa tuntemattomuuteen.
Minun isäni oli rallatteleva isä. Hän lauloi peltotöissä kilpaa traktorin kanssa. Joskus saattoi hurskaan huulilta jopa kuulua "...tiiliskivi kun huimaa vauhtia päähäni lennähtää, jos ollut siin´ ois toinen mies, niin henki pois - kukaties..." Kuuluipa isä nuorena olleen melkoinen humupekka.
Joskus isä oli äkkipikainen. Kun hän kapusi tuvan vintille, niin eikös vaan luukku kopsahtanut kaljuun. Kun väki sitten huhuili paukkeen perään niin tämä hoihkasi, että "piä vuan halkes". Kun elämä koetteli vastoinkäymisillä, niin kommentti oli useinkin "ei kun vuan kupru Roeniselle". Kerran hieho karkasi niin, ettei talon väki ajamalla perässä pysynyt. Isä koppasi haulikon, ja ampui muutaman kerran pelottelumielessä ilmaan karkulaista hätyyttääkseen. Äiti, joka oli meininkiä ensimmäisiä vuosi katselemassa kyyristeli nurkan takana ja arveli isän tulleen hulluksi kertalinttuulla. "Se oli elolehmäks tarkotettu, se karkulainen", huhuili nuori vaimo. Että näinkin vauhdikas oli tarpeen tullen se minun isä : )
|
