Kun mietin, mistä tänään puhuisin, mieleeni tuli vanha valokuva vuosien takaa.

Elettiin  armonvuotta 1915 Rautavaaran Hankamäessä. Perhe, josta nyt kerron, oli elänyt täällä torppareina kruunun mailla  jo monen miespolven ajan. Suurperheeseen kuuluivat nyt jo kuudettakymmenettä vuosikymmentään käyvät vanhemmat Juho ja Johanna sekä aikuiset lapset Leena (31), Albin (29), Matti (27),  Ate (25), Helmi (19) ja Ada (15). Vielä kuuluivat sisarusparveen veljekset; 22-vuotias Ville ja 16- vuotias Otto, joiden vaiheista nyt teille kerron.

Iso onni oli potkaissut Villeä. Eipä ollut Rautavaaralla vielä silloin lukiota, mutta teräväpäinen nuori mies oli päässyt lyseoon Nurmekseen.  Pikkuveli Otto oli laitettu tämän tästä viemään suolakalaa, leipää ja voita veljelle 50 kilometrin päähän, sinne kouluun.

Viime keväänä se suuri päivä sitten koitti, jolloin Villen päähän painettiin ylioppilaslakki. Ensimmäistä kertaa koko pitäjässä. Juhlallisesti asetuttiin tuvan seinustalle kuvaan. Elämä tuntui hymyilevän, ainakin hetkisen.

 

Mutta juuri tuo syksy muutti kaiken. Silloinhan näillä raukoilla rajoilla ei kukaan omistanut paljon, ja moni tuotakin vähemmän. Pitäjässä oli ankara puute jopa jokapäiväisestä leivästä.

Lisäksi lehdistä oli luettu merkillisiä ilmoituksia. Niissä haettiin työvoimaa pian alkaville työmaille. Venäjän armeija velvoitti paikalliset ihmiset rakentamaan linnoitteita Saksan varalle vanhojen postiteiden varsille. Strategisesti tärkeä paikka sattui - kuinkas muuten - kun Villen ja Oton kotipihaan. Venäläiset vartiosotilaat asettuivat naapuriin ja työnjohtajat ilmoittivat ykskantaan jakavansa tästä lähtien veljesten kodin heidän kanssaan. Työmaata ja erikoista yhteiseloa kesti pari vuotta.

Ville poika aloitti opiskelun Helsingissä yliopistossa. Mutta eihän siitä mitään tullut. Kansakunta ojenteli käsiään Venäjän varjosta itsenäisyyttä kohti. Ylioppilaspiireissä levisi kulovalkean tavoin tieto, että Saksa voisi kouluttaa maalle omaa armeijaa. Tuo tieto valtasi Villen ja niin hän muutaman muun rautavaaralaismiehen kanssa katosi kaikessa hiljaisuudessa sotataitoa opiskelemaan. Eikä vain sen teoriaa, vaan oikeaan sotaankin osallistuttiin Euroopassa.

Parin vuoden päästä helmikuussa laivat olivat tuoneet hartaasti odotetut jääkärit kotimaahan. Vaasan tori oli tupaten täynnä, kun Ville marssii muiden mukana paraatissa, jonka ottaa vastaan tarunhohtoisesta maineesta tunnettu ylipäällikkö Mannerheim. Siitä urkeni Villen sotilasura.

Talvisodassa Ville joutui tuliseen paikkaan, kun hän vähäisten joukkojemme voimin koetti pidätellä maatamme keskeltä katkaisemaan rynnivää naapuria. Sodan sankaruutta pohtivassa esitelmässä Evl. Ari Raunio Maanpuolustuskorkeakoulusta totesi seuraavaa:

 

"Sallan suunnan joukot saavuttivat menestyksensä kahtena osastona. Toista komensi majuri Vilho Roininen ja toista majuri Armas Perksalo. Heidän johtamansa joukot eivät pystyneet tuhoamaan neuvostojoukkojen 122. Divisioonaa, mutta pysäyttivät sen hyökkäyksen ja pakottivat vihollisdivisioonan perääntymään taaksepäin Märkäjärven tasalle saakka. Tämä ei ilmeisesti riittänyt. Roininen ja Perksalo eivät saanet välitöntä ylennystä eikä heistä tullut suuren yleisönkään silmissä - sankareita".

Näin itsenäisyyden ja rauhan ihanteita omalla tavallaan koetti lunastaa veljeksistä Ville; panemalla likoon koko elämän. Tämänhän  kaikki sotiemme veteraanit hyvin muistavat.

Kotona Otto-veli jatkoi askareitaan maanläheisemmin; savotoi, viljeli ja hänestä kehittyi taitava seppä. Otto oli avioitunut 20-luvulla ja muuttanut vanhempiensa ja kahden sisaruksensa kanssa Nurmesniemelle. Kun sodan loppuviikoilla tarvittiin joka mies riviin, ehti 45-vuotias Ottokin Taavettiin, muttei ihan rintamalle saakka. Onneksi, voin huokaista. Saattaisi olla, ettei minulla sen jälkeen olisi ollut ukkia.

Otolla oli silloin 8 lasta, joista kaksi vanhinta, 19 ja 21-vuotiaat, jo sodan töissä.

Kansakunta odotti uuvuttavien vuosien jälkeen rauhaa. Rauhatonta oli myös sydämissä. Oton Selma-puoliso hapuili kaikkivaltiaan puoleen oman sielunsa hädässä. Tulipa kylälle saarnamies, joka osoitti raamatusta levottomalle tien syvään ja aitoon rauhaan. Syyllinen omatunto oli kerralla pyyhkäisty pois.

Se teki Oton mietteliääksi. "Heitä jo tuo hömpötys", oli Otto joskus tiuskaissut vaimolleen viikatteen takomisen lomassa. "No, jos otat minun sielun vastattavaksesi", oli Selman suorasukainen kommentti tälle. Siihen Otto ei katsonut kykenevänsä.

Puolisoiden tiet olivat tulleet ikään kuin risteykseen. Joskus Otto kävi iltamissa ja voiteli kurkkuaan välillä väkevilläkin. Meloskeli sitten työväentalolta kotirantaan ja sammui pihakujan pihlajan alle. Selma ei käynyt vastahyökkäykseen tai jäänyt hurmoksissa hokemaan hallelujaansa. Ei, vaan peitteli miehensä hellästi siihen, mihin tämän voimat olivat loppuneet. Rauha oli valtakunnassa ohuen ohut, mutta Selma- mummon sydämessä se oli vahva kuin kurkihirsi.

Eikä mennyt kauan, kun Ottokin totesi omakohtaisesti, että toden totta - minullekin on syntynyt Rauhan ruhtinas. Ihanteet muuttuivat toisiksi. Otollekin tuli huoli omista aikuistumisen kynnyksellä olevista lapsista.

Tämä oli kertomus kahdesta veljeksestä. Niin, erilaisia ovat elämämme polut. Monenlaisia on ihanteita. Rauha on suuri lahja ja tavoittelemisen arvoinen. Rauha ulkonaisesti ja rauha ihmisen sydämessä. Mutta Heimo Enbuskan levyllä laulaman laulun sanoin: vaikka tuuli vinkuu ulkona, on sisällämme merkillisen lämmintä ja rauhallista. Tunnelma kuin Rauhanruhtinaan talossa. Kutsu tuon talon juhlaan on meille annettu Jeesuksen toimesta.

Toivotan tänä itsenäisyyspäivänä Sinulle hyvä vieraamme Jumalan rauhaa ja Hänen poikansa pelastavaa läsnäoloa elämääsi. "Tulkoon joulu todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen".