Tässäkö tämä elämä oli? Eräässä koulutuksessa pyydettiin kirjoittamaan oma muistokirjoitus. Piti kuvailla, millaisena toivoisit itsesi joskus muistettavan. Kysymys havahdutti ja urakka meni luihin, ytimiin ja niiden läpikin. Sillä, millaisia ajallisia ansioita saavutan, ei taida loppujen lopuksi olla juurikaan arvoa. Ähkäilin vaikeaa tekstiä synnyttäessäni, että olisihan se juhlavaa jos joku muistelisi, että pitkän ja vaiherikkaan elämänsä aikana maanviljelijä Roininen oppi rakastamaan ja ottamaan rakkautta vastaan.
Vaan paljonko on vielä peliaikaa jäljellä tuon oppimiseen? Vähnin 58-vuotiaana lukion aloittaessani, että suap nähä kumpiko tulloo ensin, vanahuuseläke vae valakolakki? Lakki tuli yhtä vikkelään, kun nuorilla luokkalaisillani. Vaan nyt heräsin siihen, että 44 päivän perästä tilille tömähtää ensimmäinen eläke. Hyräkehtelin itsekseni, että tämmöisten kuukausitulojen (1 457 euroa -verot) äärelläpä en olekaan ennen päässyt. Nyt loppuu köyhtyminen, jos vaan henki kävisi. Entisellä rautavaaralaisella oli sellainen näkemys asiasta, että ei se immeinen millonkaan kuole, jos vuan muistaa hengittee tihittöö. Tämän lausujalta loppui kuitenkin ensin muisti ja sitten tihitys.
Huokunan loppumista odotellessa me vanhenevat tarvitsemme paljon palveluja. Muutama vuosi sitten kutsuivat minut niin sanottuihin hyvinvointi-iltamiin esittämään kysymyksiä terveyspalveluista niiden siirtyessä hyvinvointialueelle. Vieraat olivat yhtä naantalin aurinkoa ja vakuuttivat, että kaikki palvelut jatkuvat ennallaan, elekee hättäellä. Sitten kun alkoi tehdä rahasta tinkaa, tuli hyvinvointipäällikkö käymään, ja taas vakuutti salintäyteiselle yleisölle, että kaikki jatkuu ja palvelut jopa paranevat. Sen jälkeen on kunnassa rappassut yksi jos toinen samaa vakuuttamassa. Oppositiolaiset tosin vihjaavat, että pahantahtoinen hallitus vaan suotta pihistelee rahaa.
Vanhus kun pian olen ja vanhusneuvostossa kun istun, niin siellä havahduin kohtaamaan myös toisen todellisuuden: digitalisoituneiden palvelujen äärelle ei pääse, laskutuksesta ei ota selvää erkkikään, eikä ikääntyvä tiedä, mistä hakea apua. Olenkin heittänyt idean, että kunnantalon tai terveysaseman aulaan on palkattava elävä ihminen, osviittaaja, joka neuvoo, kenenkä puoleen ongelmissa käännytään.
Viimeinen havahtumiseni on ollut herääminen luontosuhteeseeni. Viime kesään saakka olin kuvitellut, että luonto ympärillämme on pysyvää ja jälkeemme sellaisena jää. Vaan nyt on ilmassa semmoiset merkit, että toteutuessaan mustaliuskekaivos syytää ympäristöönsä pölyn, melun, valosaasteen ja pilaa puhtaat vetemme. Lopetettuaan kaivos jättää jälkeensä myllätyn ja murjotun hylkymaan, jota katsoessa luonnon ystävä itkee. Ikääntyväkin voi saada ympäristöherätyksen. Sekin on yksi syy koettaa jatkaa tihittämistä.
Ilkka Roininen,
Moneen asiaan turhan myöhään herännyt