Minusta on vanhoilla päivilläni kuoriutunut luonnonsuojelija. Jopa siinä määrin, että ilmoittauduin juuri perustetun Rautavaaran luonnosystäväin jäseneksikin. Uskovaiset eivät ole juuri profiloituneet luontoaktivisteina, joten mistäs nyt tuulee? Annas kun perustelen ja lähden liikkeelle aika kaukaa.
Ihminen luotiin alun perin eheään luontoyhteyteen. Sille riitti vain napsia kaikkea Jumalan syötäväksi kasvattamaa paratiisissa. Ihminen sai vaalittavakseen jotakin äärimmäisen arvokasta, muun luomakunnan. Luontoa sai hyödyntää ja nälkää siirtää ihan luvan kanssa. Vaan kun se ei passannut. Ihmisen luontosuhde särkyi lankeemukseen ja paratiisista karkotusta seurasi synnin kirous hikisine työvelvollisuuksineen. Lie siinä käynyt myös jonkinmoinen ilmastonmuutoskin, sillä paratiisinomaiset olot vaihtuivat kuivuuteen ja vedenpaisumukseenkin.
Silti Luoja suhtautui luonnon hyödyntämiseen sallivasti, kunhan ihminen ei unohtaisi luonnon varjelemistakaan. Edelleen luonnosta sai nauttia. Mutta kun olot tulivat ankariksi ja alkoi kaupunkikulttuurien aika, oli tarpeen varastoida luonnon antimia huonojen päivien varalle. Siitä sitten kehittyi nopeasti tapa käydä kauppaa luonnon antimilla, joista alkoikin tulla myös vallan väline. Opittiin kastelemaan Niilin ja Tigrisin vartta, mistä seurasivat ensimmäiset ekokatastrofit, viljelymaiden pilaantuminen. Ihmisen turmeltunut luonne paljasti itsensä.
Mutta edelleenkin Luoja piti luonnon käyttämistä nälän torjuntaan hyvänä asiana. Ihminen valtasi ensin vesireittien varret ja laajensi valtapiiriään. Suomalaisetkin etenivät jääkauden jäljissä kohti pohjoista ja itäsuomalaiset asettuivat vaarojen rinteille, jossa arveltiin säästyttävän hallatuhoilta. Kun metsä ei ollut omaa, otettiin lainaan luonnolta idea, jossa poltettuun metsään kylvettiin viljaa ja naurista. Ei se ollut minusta nyt niin ekologista, mutta kuitenkin mittakaavaltaan kohtuullista, joten en kaskeajia kovasti moiti.
Meillä on varsin vähän tarkkaa tietoa vaikkapa 1700- ja 1800-lukujen eliölajien määristä. Niitä on saattanut olla paljon nykyistä vähemmän tai sitten enemmän. Sen vuoksi uhanalaisten lajimääristä kohkaaminen kohtuuttomasti on melko tarpeetonta. Ajattelen niin, että jonkin tasoinen eliömäärän vaihtelu on normaalia. Mutta jos vaikkapa monokulttuurisen maanviljelyn ohella voi maataloutta lopettamatta edistää monimuotoisuutta, niin sehän on pelkästään hienoa! Itsekin olen kymmenet vuodet hoitanut (myös ilman EU-tukia) lähes 10 hehtaarin perinnemaisemia maatilallamme, vain rakkaudesta maisemaan ja monimuotoisuuteen. Saatan kenties olla käytännössä paljon vihreämpi, kuin moni Mannerheimintiellä istua jököttävä nuori aktivistiystävä.
Olen kasvanut metsien siimeksessä ja näen joka päivä, että puu täällä Pohjolassa kasvaa hirmuisesti. Maisema muuttuu koko ajan ja niin muuttuvat metsänhoidon trenditkin. Paljon on tullut suvaitsevaisuutta erityyppisiin metsänkäsittelytapoihin. On hyvä, että nyt sallitaan jatkuvan kasvatuksen periaatekin entisen avohakkuun asemesta. Parran päristäminen hiilinieluista on sekavaa, eivätkä asiantuntijatkaan tunnu pääsevän niistä yksimielisyyteen. Arvelen, että tämä ongelma ei nyt ole se suomalaisten suurin ympäristöhaaste. Suomessa ei laajamittaisesti ja radikaalisti käsitellä metsäomaisuutta vastuuttomasti. Sen sijaan luonnon haaskaamisen ongelmaan on puututtava siellä, missä luontoa oikeasti raiskataan, esimerkiksi sademetsien hakkaaminen huumeviljelmiksi. Pitäisi myös kaivautua ja paneutumalla ilmaston lämpenemisen juurisyyhyn, ihmisen ahneuden hillintään. Kukin meistä osaltaan. Länsimaiseen kerskakulutuskulttuuriin on saatava muutos. Hyvinvoivassa lännessä halutaan elää yhä leveämmin ja vaikkapa yhä kasvavat tietoverkkomme syövät tähdellisempäänkin tarvittavia energiavaroja.
Luonnosta saatava tuuli- ja aurinkoenergia ovat suosikkejani, mutta niihinkin liittyvät samat ongelmat kuin sähköautoihin: jätteet. Niiden kaikkien elinkaari on luvattoman lyhyt. Akkumineraaleja kaivetaan kehitysmaissa vastuuttomasti ja köyhiä sortaen ja täällä länsimaissa louhitaan mineraaleja ympäristöä ja yhteiskunnan varoja tuhlailevasti. Kaivostoiminta jättää rumat ja myrkylliset jäljet luontoon jo louhittaessa ja akkujen tullessa tiensä päähän akkujätteenä. Öljystä tehdyt tuulimyllyt kestävät tuskin kahtakaan kymmentä vuotta, kun ne on jo uusittava: lisää ongelmajätettä. Aurinkopaneelit ovat varsin huonosti kierrätykseen soveltuvaa jätettä. Kiihtyvään energiankulutuskiimaan on saatava jokin roti.
Pitäisi hoitaa tätä ongelmien juurisyytä, ihmisen ahneutta, eikä kiistellä mikä vaihtoehtoinen ”vihreä” energiamuoto on eettisin. Ei ole olemassakaan vihreää energiaa. Ehkä vain metallina kierrätettävä talon katolle asennettava tuulikäyttöinen ilmastointi-imuri tai se, että taloon otetaan lämpöä auringosta avaamalla verhot paisteella. Myös voi liikkumistarpeen yllättäessä pistää töppöstä toisen eteen sen sijaan että käynnistää auton.
Olen eräänlainen kierrätysuskovainen. Minusta ei ole lapsellista maaseudullakaan kerätä kaksi kuukautta maitotölkkejä, pienmetallia, lasia, muovia tai paperijätettä ja viedä ne kauppareissulla keräykseen. Koetan tulpata kaiken postilaatikkoon kannettavan tarpeettoman paperin. Ruuanjätteet kompostoimme ja verhoilla säädellään kesäsisin huoneiden jäähdytys. Maalämpö kytketään pienelle, kun hinta nousee yli 10 sentin kilowattitunnilta. Silti jää vielä petraamisen varaa. Muovia tulee sairaan paljon ja ne ovat kestoaihe pirttikeskusteluissamme.
Tällainen viherpiipertäjä olen arjessa. Mutta miksi vastustan Rautavaaraa uhkaavaa mustaliuskehanketta? Akkumineraalien louhiminen sotii minun periaatteitani vastaan. En mahda mitään sille, ettei louhintaa voida tehdä missään eettisesti kestävällä tavalla. En kannata Afrikan köyhien lasten riistämistä kaivostyöläisinä tai myöskään kuvittele, että heidän kärsimyksensä mitenkään vähenisi sillä, että sama ympäristörikos tehdään kotimaassani. Energian kulutuksen lisäämisen sijaan sitä on kulutettava länsimaissa vähemmän. En mahda sillekään mitään, että mustaliusketta Kiinasta louhimalla diktatuuri vain lihoo ja maailman turvattomuus kasvaa. Diktatuurit eivät ala laihtumaan tai maailman turvallisuus kohentumaan sillä, että kääntyisin kaivoksen kannattajaksi. Yksi ihminen ei lopulta voi kovin paljoa maailman nurjiin arvovalintoihin vaikuttaa.
Toiseksi mustaliuskekaivos pilaa vesistön, hengitettävän ilman ja maaperän laajalla alueella ja satojen vuosien ajaksi, huolimatta pyrkimyksistä estää ympäristöhaittoja. Vierasaineet kerääntyvät elonkiertoon ja elimistöön ja voivat vaikuttaa geeneihimme. Vastustan kaivosta tulevien sukupolvien terveyden tähden.
Kolmanneksi vastustan kaivosta sen maisema- ja viihtyvyyshaittojen takia. Pappilanmäki kaivetaan avoimeksi montuksi maailman tappiin asti. Sivukivilouheista valuu veden ja hapettumisen seurauksena myrkkyjä luontoon. Louhintapöly kulkeutuu kymmenien kilometrien päähän, jonka kautta myrkyt siirtyvät iholta ja hengitysilmasta sisuksiimme.
Neljänneksi vastustan mustaliuskekaivosta sen takana olevan motivaation: ahneuden ja lyhytaikaisen hyödyn tavoittelun takia. Syy louhia mustaliusketta on jo nyt ökyrikkaaksi nousseiden kapitalistien lihottaminen entisestään luonnosta, köyhistä ja puhtaasta luonnosta välittämättä. En yksinkertaisesti voi antaa sellaiselle myötätuntoani. Minua ei vakuuta pätkänkään vertaa mikään kaivosta puolustava argumentti, kuten työpaikat, verotulot tai aluetaloudellinen hyötyminen. Jos kirkonkylä uhrataan kaivokselle, sen asukkaat joutuvat tien päälle, sillä kukaan – ei kukaan – halua asua vapaaehtoisesti kaivoksessa.
Jos jossakin vaiheessa tulen olemaan Rautavaaran kunnan luottamushenkilö, annan yhden ainoan lupauksen: en tule kannattamaan mustaliuskekaivoshanketta missään tapauksessa.