Kyseistä sanontaa viljeltiin hamassa nuoruudessani. Sanontaa voi hyvin soveltaa myös päättäjien piirissä ilmenevää öyhällysmentaliteettiin. Sana tarkoittaa toimintaa, jossa suuri viisaus ja älynväläys iskee maahan niin voimallisesti, että jotakin asiaa pitää ruveta ajamaan päätökseksi samalla vimmalla kun sitä kuuluisaa matelijaa tussarin suusta sisään.
Koululapsosilta kyseltiin taannoittain, että ”onko se kooluruoka hyvvee?” Kyselyyn valikoitui muutamalta valitulta luokalta jokunen oppilas, jotka vastasivat että yök. Sitten tutkimus asiasta julkaistiin ja toden totta: exelitaulukot kertoivat karutonta kieltä, ei ole syötävää kouluruoka, ei sinne päinkään! Todellisuudessa jokainen teinien kanssa touhuava tietää, että kun luokan kellokas yökkää kouluruualle, muut eivät uskalla olla olematta samaa mieltä. Että se niistä makututkimuksista.
Tutkimustulosta laitettiin ihan nettiin pällisteltäväksi ja sitten alettiin asiasta pöyristymään. Niin vallan hirmuisesti pöyristyttiin. Pöyristymistä perusteltiin sillä, että eiväthän edes opettajat suostu kouluruokaa oppilaitoksessaan syömään. Pöyristyttävää! Ikään kuin opettajilla ei olisi sama oikeus kuin muillakin kunnan työläisillä marssia puoleksi tunniksi Tiilikan rauhalliseen noutopöytään ja olla kuulematta ruokasalin meuhakkaa. Tai mutustella omia eväitään.
Pöyristymiseen osallistuttiin ihan kunnan renkipoikia myöten ja vaadittiin, että moinen lasten rääkkääminen on kerrassaan lopetettava. Kun keittiön väellä ei ollut hätään muuta kättä pidempään niin kuulemma laitettiin mausteita tarjolle, että eväs edes niiden avulla saataisiin suolen mutkaan niillä, joilla ei ollut ietiä mielenosoituksellisesti kieltäytyä kouluruuasta.
Toiset protestoivat kantamalla uhallaan ruoka-annoksensa biojätteisiin. Siinäpähän näette, miten kelvotonta evästä teette! Syyttäviä sormia nousi joka puolelta ja ne näyttivät kohti Servicaa, jonka linjoilta murkina oli tullut. Tuskin kukaan pani merkille, että tutkitusti liki puolet oppilaista ei syönyt juuri minkäänlaista aamupalaa kotoaan lähtiessään. Eipä ole siitä päätellen kotikeittiöissäkään maittavuusindeksit ihan kohdillaan. Mutta kunta – kyllä sen pitää saada pilteille ruoka maistumaan!
Toinen unohdus kävi, kun alettiin pähkäilemään, minkä takia ruoka oli semmoista, kuin oli. Alkoi valkenemaan, että ruuan kilpailutus oli aikoinaan tehty niin, että halvin tarjous voittaa. Tuskin lie ollut puhettakaan, että lähiruoka, saatikka sen omalla paikkakunnalla valmistaminen, olisivat olleet valintakriteereissä korkealla sijalla. Puhumattakaan siitä että korpipitäjän koulussa pitää olla pöydässä usein lihaa ja hyvä ettei riistaakin. Ei semmoisilla painotuksilla kilpailutuksia voiteta!
Kaiken kruunaa meidän mahtava kunnanhallituksemme, jolle kirkastuu juuri ennen vuodenvaihdetta, että tästä kelvottomasta kunnan ruokkijasta ei päästä vuodenkaan päästä eroon muuta kuin irtisanomalla sopimus. Luottamushenkilöt kuuluivat tehneen hiki hatussa töitä, että eri lähteistä olivat saaneet selkeyttä siihen, mistä osasista ruokailun kustannukset koostuvat. Hinnat ovat tietenkin suuria liikesalaisuuksia, mutta eppäillä soppii, että kukaan ei yrittäjäpohjalta suostu ruokaa valmistamaan ja henkilökuntaa palkkaamaan samaan hintaan kuin iso maakunnallinen ravitsemusjätti, lähes monopoliasemaan noussut.
Vaikka tämä tiedettiin, kunnan johto järjesti suuressa viisaudessaan markkinavuoropuhelun! Yksinään sai markkinavuoropuheluttaa itseään sen idean isä. Ketään ei kiinnostanut! Ja nyt sitä ollaan tässä jamassa, että on lähdettävä lepyttämään nykyistä ruuan tekijää, anottava lapsosten lautasille maukkautta lisää ja nöyrästi maksettava lisää. Ei minkäänlaista laskentaa ja arviointia siitä, mitä irtisanomisliikkeen taustalla oleva kuningasajatus keittiöstä kunnan omana toimintana olisikaan tullut maksamaan. Tämä ei ollut ensimmäinen esimerkki siitä, miten Rautavaaran kunnassa asiat ajetaan kauhealla kiireellä umpiperään, jonka tuloksesta kukaan ei voi olla varma.