Juuri tällä hetkellä joku sanoo jossakin kuolemattomia, elämää luovia sanoja. Joku muu avaa samaan aikaan suunsa ja murskaa viestillään toisen hennot haaveet. Sanojen mahti on uskomaton: toimittajat niitä kärttävät maan mahtavilta, ne sytyttävät paloon tunteiden roihun ja sanoilla jätetään rakkaille viimeiset jäähyväiset.
Mikä tekee sanoista kuolemattomia? Varmaankin niiden lausuja on ollut silloin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vallan sanoilla hallitaan ja juonitaan, vapaustaistelijan julistuksilla noustaan vastarintaan ja hellillä sanoilla lohdutetaan. Ihmisen sisin tuottaa iskelmää lainaten sanoina niin aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin. Sanojen takana on puhujan koko persoona, sen eheys tai rikkinäisyys. Se, millaisilla sanoilla lasta on ravittu, vaikuttaa häneen itsensä ilmaisijana myöhemmällä iällä.
Lapsi oppii kielistä ensimmäisenä rakkauden kielen. Jo kohdussa ihmisen taimi oppii tiedostamaan ja erottamaan puhujat. Vastasyntyneen ensiparkaisussa maailmaan tulija havahtuu omaan ääneensä ja tekee tietämättään kuulijoihinsa odotetun vaikutuksen. Hänen tajuntansa räjäyttävää on vanhempien vastaus pienen huutoon: hyväilevät sanat, toisen ihon kosketus ja äidin lempeä katse, jotka kertovat ”olet tervetullut!” Pian vauva havaitsee itkulla viestimisen tyydyttävän hänen nälkänsä ja muut tarpeet. Sitten sanat alkavat seurata lasta. Ne saavat toisistaan erottuvia merkityksiä ja sanoilla häntä aletaan varustamaan edessä olevaa elämää varten. Vuorovaikutuksessa lapsi havahtuu omaan erillisyyteensä muista ja oma identiteetti alkaa muodostua sanoista, joita hänelle puhutaan. Itsetunnon perusta rakentuu kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Aikuisen tehtävä on puhua lapselle elämää. Se tapahtuu osoittamalla hyväksymistä ja täyttämällä lapsen perustarpeet. Suomalainen valokuvajournalisti Meeri Koutaniemi kertoo Terhi Koivunevan artikkelissa ”Valokuva rikkoo hiljaisuuden” (Silta 11/2018) siitä, miten hänestä tuli vahvojen sanojen nainen. Hänen mukaansa hänen arvonsa ja tapansa toimia juontavat juurensa lapsuuteen ja siihen, kuinka häntä kasvatettiin. Hän on ymmärtänyt, kuinka arvokasta on, että elämään tullaan rakastavasta perheestä. Havaintoon on helppo yhtyä. Hyväksymällä lapsen tavat ilmaista itseään ja myöhemmin auttamalla lasta sanoittamaan vaikeasti muotoiltavia asioita, häntä rohkaistaan käyttämään itsensä ilmaisua muuttamaan asioiden laitaa.
Teini-ikään tultua nuori kokee olevansa muista erillinen ja vaikuttava yksilö, vaikka joutuu sietämään vanhempien ohjausta. Sanat saavat nuoren mielessä yhä hienosyisempiä merkityksiä ja viimeistään koulussa käy ilmi, mitä sopii sanoa ja mitä ei. Nuoret vertailevat mielessään kotiensa erilaisia tapoja määritellä miten itseään ja tarpeitaan on soveliasta ilmaista. Nuoren kasvaessa kohti aikuisuutta häntä alkaa kiehtoa ajatus, voisinko minä muuttaa sanoillani maailmaa. Ensimmäisiä seurustelusuhteita solmittaessa sanojen ja tunteiden ilmaisemisen taitoa testataan. Nuori havahtuu, ettei elämässä riitä enää pelkkä tahto vaan omat mielipiteet on osattava tarjoilla vastustamattomasti niille, joihin on tehtävä vaikutus. Varhain ilmaisun tavoiksi tulee myös musiikin, liikunnan ja taiteiden kieli. Kuusamossa syntynyttä Koutaniemeäkin rohkaistiin lapsena ilmaisemaan itseään taiteen keinoin. Lukemisen lisäksi hän tanssi, soitti, maalasi ja näytteli. Itsekin tein lapsena serkkujen kanssa kuunnelmia ja kaikenlaisia kuvaesityksiä ja laulaa rallattelin alituiseen. Huomasin, että ne auttoivat myöhemmin minua paljon ilmaisemaan itseäni sanoilla. Viime vuosina olen pitänyt säännöllisesti puheita ja nautin jo niiden kirjoittamisesta.
Viestiminen on kaksisuuntainen tapahtuma. Tullakseen siinä hyväksi, on havainnoitava, mitä ympäristö viestii. Sanoilla vaikutetaan tehokkaimmin silloin, kun niillä vastataan yhteiskunnan suunnalta tuleviin ärsykkeisiin. Meeri Koutaniemestä tuli alle kolmekymppisenä laajasti arvostettu toimittaja, joka vangitsee viestinsä kantaan ottavaan kuvaan. Hänet tunnetaan erityisesti siitä, että hän tuo rohkeasti esiin vaikeita teemoja kuten naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa eri puolilla maailmaa. Kuinka nuori nainen uskaltaa käsitellä niin raflaavia kuva-aiheita kuin tyttöjen sukuelinten silpominen tai Intian miesten happohyökkäykset oman perheen naisia kohtaan? Hän kertoo jo varhain kiinnostuneensa politiikasta ja halunneensa ymmärtää muita kulttuureita. Ihmisoikeusrikokset, köyhyys ja nälänhätä eivät jättäneet häntä rauhaan, kun Koutaniemi havaitsi, että nuo ilmiöt ovat valtaa pitävien tietoista ja tarkoituksellista toimintaa. Hänen sosiaalinen omatuntonsa vaati, että ihmisen julmuudesta lajitoveriaan kohtaan on puhuttava suoraan; niin kuin asiat ovat. Dokumentaristi tarvitsee viestinsä perille saamiseen paljon ihmisiä, jotka johdattavat hänet kannanottoa vaativien ilmiöiden tykö. Ihmettelen, mistä moinen rohkeus! Tulen siihen tulokseen, että Koutaniemen kaltaisten, maailmaa sanoillaan muuttavien ihmisten persoonan on oltava eheä ja vahva. Tavan toimittaja on työnsä tehnyt, kun saa kerrotuksi mitä, missä, milloin ja kuka on tehnyt. Toki hänen vielä odotetaan kertovan, miksi jokin asia on tapahtunut, mutta sen kattavaan kertomiseen on harvoin uutistoiminnassa mahdollisuutta.
Toisin on dokumentaristin laita. Meeri Koutaniemeä ei raportointi kiinnostanut, mutta se kiinnosti, miten ihmismieli on vaikeissa oloissa niin muovautuvainen ja kuinka kärsivä ihminen voi nousta olosuhteiden yläpuolelle ja selvitä. Vahvan itsensä ilmaisijan tunnistaa siitä, mistä Koutaniemikin artikkelin mukaan tunnetaan: kyvystä rikkoa omalla viestillään hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkomista seuraa usein se, että ihmiset alkavat liikehtiä epäkohtien korjaamiseksi. Tämän dokumentaristi sanoo olevan parasta palautetta työstä. Mutta ei elämän muutoksista kertomisen tarvitse aina olla niin dramaattista. Koutaniemen sanoin ” jokainen meistä selviytyy jostakin.” Huomaan, kuinka usein minulta jää kertomatta muille elämän pienistä muutoksista tai ihmisenä kasvamisen kokemuksista. Puhumattakaan elämän vaikeista jaksoista, jolloin huomaan jotenkin nousseeni tilanteiden yläpuolelle. Tällaiset kertomukset voisivat vaikuttaa muuttavasti omassa lähipiirissä. Sisäisesti vahva ihminen uskaltaa olla Koutaniemen tavoin idealisti ja viestiä sen toisille. Ihmisten ääneen sanomattomuutta pohtii myös Kaija Pitkäniemi blogissaan Sano se ääneen! (Intuitivo Oy:n verkkosivut 4.2.2014). Hänen mukaansa vilpitön suoruus ja asioiden sanominen ääneen on yleensä hyväksi. Blogistin tavoin ajattelen, että suomalaisten vaikenemisen kulttuurin taustalla on kasvojen menettämisen pelko.
Sanat ovat ääneen sanomisen arvoisia. Huomaan usein jättäväni sanomatta jotakin, jota pidän itsestäänselvyytenä. Vilpittömät, ääneen lausutut sanat voivat toimia kanssaihmiselle kuin tienviittana elämässä. Suotta ei ole säilynyt liki 3 000 vuoden takaa viisaan Salomon sanat Psalmien kirjan 25.luvussa: ”Kultaomenia hopeamaljoissa / ovat sanat, sanotut aikanansa.”