Pieni poika esitti vanhemmilleen visaisen kysymyksen: ”Hei, missä minä olin silloin kun en vielä ollut äidin mahassakaan?”. Viisas vastaus oli: ”Sinä olit silloin isän ja äidin haaveissa”. En tiedä, miten paljon isä Urho ja äiti Elvi olivat minusta kerinneet haaveilemaan, mutta tiedän, että ainakin Taivaan Isä näki minut jo ennen syntymääni.
Kun elokuun 28.päivänä 1960 päätin tulla tähän maailmaan, sain perheekseni 35-vuotiaan isän ja 21-vuotiaan äidin lisäksi viisi- ja kymmenvuotiaat siskot. Viisi-vuotiaana sain vielä pikkusiskon. Kotiimme kuuluivat 63-vuotias Selma-mummo, häntä kaksi vuotta nuorempi Otto-ukki ja heidän poikansa Timo, 22.
Vuosi- pari ennen syntymääni kotipesästä oli lentänyt pois isän sisarukset Eila (apuhoitajakouluun Joensuuhun), Kyösti (kielen opiskeluun Englantiin), Martta ja Jaakko (tehtaalle Pankakoskelle) ja Liisa (kouluun). Suoraan sodan Lotta-töistä oli opettajaksi kouluttautunut sisaruksista Alli.
Koti Nurmesniemellä
Kodikseni sain ison hirsisen maalaistalon, jonka pihapiiriin oli kohonnut vuonna -54 uljas 8 lehmän navetta. Pihapiirissäpä ei muita rakennuksia ollutkaan, paitsi ukin paja rantatörmällä, rannassa verkkokoju, vähän kauempana vanha musta riihi ja metsän reunassa iso puimala. Pelloilla seisoi monta heinälatoa, pitkä kaksi -osainen keskellä avaria pihapeltoja. Perunakuoppia oli vähän joka puolella, Tiilikkapihassa ja varsinkin Kuoppaharjulla.
Maantielle oli matkaa kilometri, niin kuin järven yli Rannankylällekin. Keyritty -järven rantaan oli kotoa vain kivenheitto ja se siinsi silmiin, kun kotia lähestyi maantieltä Sammakkolammen vieritse. Niemen päähän oli ukin Albin – veli vaimonsa Siirin ja Leena sisarensa kodiksi rakentanut oman talon joka seisoo paikallaan vielä tänäkin päivänä.
Ensimmäiset mielikuvat perheestä
Isä
Varhaisimmat muistot isästä ovat ehkä autoreissuilta, joita teimme sen jälkeen, kun meille hankittiin Mosse joskus 1964. Ja Mosse – kannassahan sitä pysyttiinkin niin kauan kuin isä sompaa väänsi. Jaa, että mihinkäs sitä reissuttiin? No helluntailaisten kokouksiinpa hyvinkin. Isä piti saarnoja ja soitti niissä hienosti kitaraa. Menoja oli monelle illalle viikossa. Sen jälkeen kun meille ostettiin Valmet 361- traktori, useimmat muistikuvat isästä liittyvät niihin töihin. Se oli niin kiehtovaa!
Äiti
Ensimmäiset mielikuvat äidistä ovat ehkä tuvasta, kun isot siskot ovat lähteneet kouluun, ja äiti on ”uamusen” laitossa tai silittää vaatteita puuhellalla kuumennetulla silitysraudalla. Aamulla kun herään, äiti lähtee navettaan ja myös illan viimeisiin hetkiinkin hän tulee lehmien luota.
Ukki ja mummo
Ukin muistan takomassa viitakkeita pajassaan, puhdistamassa ja korjaamassa kalaverkkoja tuvan ulkoseinustalla tai menossa rantaan. Mummosta varhaisin mielikuva on nukuttamassa minua peräkammarissa päiväunille kertomalla juttuja pyyhkeeseen kirjailluita esineistä tai istumassa puuhellan äärellä kolmijalkajakkaralla maitokeittoa hämmentämässä.. Aina ei huttu pysynyt padassa ja sen tuoksu on yhä väkevänä nenässäni.
Isot siskot
Vanhimman sisaren muistan parhaiten etukammarin Linomeum- lattiaan jättämistä korkokengän kannan jäljistä, viininpunaisesta olkalaukusta ja tyttöjen kammarin epätoivoisesta uunin sytytyksestä. Toisen isosiskon muistan hänen koulusta saamistaan pahvisista koottavista säästölippaista ja jauhokakkaroiden paistamisesta kesäisellä rannalla.
Pikkusisko
Kun kuulin perheeseen syntyneen uuden jäsenen, kadehdin vilpittömästi ja ilmoitin saman tien heittäväni tulijan tuvan uuniin. Muistan siskon vauva-ajasta vain äitiyspakkaukseen kuuluneiden voiteiden ja saippuan tuoksun. Myöhemmät muistot ovat kun ollaan jossakin kylässä ja siskolla on ihanat pikkumekot ja somat punaiset talvisaappaat.
Timo
Timo oli lapsuuteni leikkikaveri numero yksi. Hänestä ensimmäiset muistoni ovat veden pumppaaminen karjakeittiöön ja pehkujen pudotus vintiltä navettaan sekä maitokärrien työntäminen tiehaaraan ja tietenkin Timon ensimmäisen levysoittimen hankinta talvisena pakkaspäivänä.
Suojärven kansakouluun (1967-68)
Koulutielle lähtö seitsenvuotiaana oli puhututtanut kotiväkeä jo jonkin aikaa. Isot siskot olivat käyneet Rannankylän koulua. Ukki oli heidät ja Karpan lapset sinne veneellä aina kuljettanut. Mutta minäpä joutuisinkin nyt Suojärven kansakouluun, kymmenen kilometrin päähän, siihen ihan lähelle karheaäänisen Monosen kauppaa.
Kouluvalmistelut olivat huolelliset. Uudet kengät ja kai muutkin kouluvaatteet. Ainakin sinisen verryttelypuseron muistan. Tennarit ja kumpparit olivat jokapäivän jalkineet, mutta ensimmäisiksi päiviksi piti äidin vaatimuksesta oikein nahkaiset nauhakengät. Ne nauhat hmm… Kengän nauhat tuottivat minulle suurta huolta. Koulussa kenkiä ei koko päivänä tarvinnut riisua, mutta entäpä jos nauhat aukeaisivat kesken koulupäivän? Pahempi juttu. Äiti antoi nauhoista tukiopetusta, mutta enhän minä osannut nauhoja solmia kouluun mennessäni. ”Ensin tiet alkeissolmun ja sitten näistä lenkeistä rusetin”, yritti äiti, mutta turhaan. ”Alkeis” – semmoistapa sanaa en ollut ennen kuullutkaan. Saisipa olla vain kumppareissa, minä toivoin.
Aamulla kyytiin otti taksiautoilija Valto Oksman. Hän kutsui autoaan Letukaksi, niin kuin Chevroletia sanotaan. Auto tuoksui erikoiselle, tupakan , jota Valto veteli ja auton oma tuoksu sekoittuivat jännästi yhteen. Valitettavasti Valto ei elänyt kuin keski-ikään. Kyytiin nousi seuraavaksi Paljakasta Korhosen Toivon Seija ja Jari, ja Voutilaisen Arja. Paluukyydit koulusta tehtiin yhden Ruposella, ruskean keltaisella linja-autolla. Siinä oli aina sama siilitukkainen kuski, jonka ”kiitos” aina autosta poistuvalle jäi mieleeni. Ruposta odoteltiin koulun pihalla ja Monosen kaupalla. Kerättiin pihalta limpparipullon peltikorkin aluskorkkeja, ostettiin pennin hintaisia nalle-karkkeja, joskus 5 tai 10 pennin tikkarin ja harvoin keltaisia lakritsatäytteisiä kalliimpia pikku patukoita.
Linjakasta odoteltiin Korhosen Raunon ja Jarin kanssa, joista tulikin minulle hyvät kaverit ihan yläasteelle saakka. Kerran kelien jo kiristyttyä pakkasiksi, Raunolta putosi kinnas maantie rumpun sisään, kun uittelimme keppejä. Toiselta puolelta se saatiin kiinni. Kerran taas joku meistä sankareista sai vettä rymytessämme talviaikaan kenkäänsä. Piti mennä opettajan kotiin kuivattelemaan.
Opettajakseni sain seurakunnastanikin tutun Maija Korhosen. Ystävällinen opettaja yritti parhaansa mukaan saada minut sorakielen ärrän puhujaksi, mutta itkulla ja sinnikkyydellä R pärähti ensi kerran ilmoille ihan kotioloissa.
Ensimmäisen luokan kirjoitus- piirustusvihko on kalleimpia aarteitani. Ne tuovat vielä elävästi mieleen ensi askeleet opin tiellä. Tunnilla oli yleensä rauhallista, mutta kerran terhakasotteinen Tarja hutkautti lyijykynällä keskelle Tissarin Hannun kämmentä ja siitähän tuli välikohtaus.
Koulua oli lauantainakin. Lauantai päätettiin niin, että nousimme seisomaan pulpetin viereen ja lauloimme virren:
Ystävä sä lapsien Katso minuun pienehen
Minne käynkin maailmassa Sinä olet hoitamassa
Onni täällä vaihtelee taivaan isä suojelee.
Ota Jeesus rakkahin Suojaas koti kallehin
Siunaa äitiä ja isää Heille elinpäivää lisää
Johda Jeesus rakkahin meidät taivaan kotihin.
Laulu on jäänyt voimakkaana mieleeni, se oli niin harras ja ylevä. Oli turvallisen tuntuista päättää seitsenvuotiaan kouluviikko.
Koululla oli keittäjänä Miina. Maija opettaja tässä taannoin muisteli, miten olin yhtenä aamuna tullut kouluun miltei pituiseni kalan kanssa. ”Pyysivät Nurmesniemellä laittamaan tästä kalasta koulukkaille ruuan”, olin sanonut. Ja Miina teki sinä päivänä Oton hauesta kalakeiton. Näin se lähiruoka-ajatus jo silloin toimi.
Koulun lähellä tiettömän taipaleen takana asuin myös vanha mies, joka liikkui heikosti. Ainakin jaloissa hänellä oli vikaa. Kerran talvella pyryn jälkeen koko koulun väki kävi polkemassa sedälle polun pohjaa. Köyhyyttäkin oli. Kerran Maija pyysi, haluaisinko antaa vanhan reppuni jollekin lapselle. Opettaja korosti omaa halukkuuttani ja niinpä minä sanoin tarvitsevani reppuni kalareissuillani.
Luokkamme seinustoilla oli höyläpenkit, joiden ääressä yläluokan opettaja Olavi Ahola opetti poikia. Muistan, miten Maija jännitti niin kuin varmaan kaikki muutkin sen ajan opettajat tarkastajan tuloa. Ennen lääninhallituksen tarkastajat kiersivät kaikilla kouluilla kuuntelemassa, miten lapsia opetetaan. Ekaluokan kevätjuhla olikin sitten Suojärven koulun viimeinen. Kellomäen lakkautetulta koululta kahdeksi vuodeksi opettajaksi tullut Maija jatkoi vielä 11 vuotta Issakan koululla, josta muutti vielä moneksi vuodeksi Maaningalle opettajaksi. Vuonna 1902 rakennettu Suojärven koulu muuttui muun muassa sieniasemaksi ja on tätä nykyä Sveitsissä asuvan ystäväperheemme kesäasuntona.